Avainsana-arkisto: Määkynmäki

Seikkailu Laurinmäellä

Oli lämmin kevätpäivä ja mietimme vieraisilla olevan ystäväni kanssa, että olisi mukavaa tehdä jotain ulkona. Tyttäreni Onerva oli tivannut jo pitkään, milloin hän pääsisi käymään ”synkässä metsässä”.

Mistä lie lastenohjelmasta tai kirjasta idea oli hänen päähänsä pälkähtänyt, mutta tuona kauniina huhtikuun päivänä minä, mieheni ja ystäväni päätimme, että oli aika yrittää löytää semmoinen synkkä metsä, joka tyydyttäisi tytärtäni ja jossa meidän muidenkin olisi kiva  nauttia ulkoilusta.

Olen uusia janakkalalaisia, enkä tunne uutta kotiseutuani kovin hyvin, joten googlasin ensimmäiseksi paikan, jossa olin käynyt jo usein ja jossa tiesin olevan metsää: Laurinmäen. Ja tadaa! Löysin tiedon, että alueella on myös luontopolku!

Eipä muuta kuin matkaan. Pakkasimme mukaan eväitä ja toiveikkaina jopa pari makkarapakettia.

FullSizeRender

Luontopolun alkupää löytyi helposti. Kun matkamme kulki hyvin merkittyä polkua  pitkin korkeiden kuusien ja mäntyjen lomitse, totesi tyttäreni jämäkästi, että synkkä metsä oli nyt löytynyt. Ainoa puute oli kuulemma vain se, että samoilimme metsässä valoisaan aikaan. Synkässä metsässä kun pitäisi kuulemma harhailla yöllä.

Samalla kun selitin ipanalle, että yöllä metsässä olisi kovin vaarallista tallustaa, kun emme näkisi eteemme, ihailin ympäristöämme.  Sammalet vihersivät ja kaikkialla ympärillä seisoi suuria vanhoja ”synkkiä” puita. Näin aikuisen näkökulmasta polun maisemat olivat kaikkea muuta kuin synkkiä. Ennemminkin metsä oli valoisa, maastoltaan vaihteleva ja jopa sadunomainen.

Luontopolku oli merkitty säännöllisin väliajoin, joten eksyminen ei ollut suurikaan riski ja yksi hauskuus tyttäreni mielestä olikin bongata aina merkkipaaluja, joihin oli merkitty käpy luontopolun merkiksi.

Jonkin ajan kuluttua maasto alkoi muuttua nousujohteiseksi. Pitkän matkaa ihmettelimme polun varrella kiemurtelevia kansalaissodan aikaisia juoksuhautoja, jotka sammaloituneinakin tekivät meihin aikuisiin vaikutuksen. Miten ihmeessä siihen aikaan oli jaksettu kaivaa sellaiset rakennelmat sellaiseen maastoon?

Matkamme jatkui ylämäkeen ja kohta saavutimme kohdan, jossa kerrottiin korkeammalla sijaitsevasta näköalapaikasta. Epäröimme hieman, sillä polun toinen puoli vietti jyrkästi syvälle alas, mutta koska olimme seikkailulla ja vieläpä synkässä metsässä, päätimme yrittää.

Tyttäreni puski intoa täynnä kohti Määkynmäkeä samalla kun minä yritin hölkätä pohkeet maitohapoilla nelivuotiaan perässä niin, että saisin pidettyä edes hänen hupustaan kiinni (pudotus polulta alas oli juuri tässä kohtaa todella jyrkkä). Kapuamisen vaivan palkitsi  kuitenkin upea näköala kumpuilevaan maalaismaisemaan ja Kernaalanjärvelle.

Kaiken kruunasi lopulta vielä makkaranpaisto. Epäilevät Tuomaat meistä jankuttivat meille (minulle ja tyttärelleni), että puut olivat talven jälkeen liian märkiä syttymään, mutta mehän emme vähästä lannistuneet.

Tuikkasimme miehelleni – joukon kärsivällisimmälle – sytkärin, keräsimme jäkäläisiä risuja ja lätkäisimme sytykkeeksi vielä tyhjän Grandi-purkin. 15 minuutin taiteilun, risujen strategisen asettelun ja tuulen vaikutuksen minimoimisen jälkeen meillä oli iloisesti rätisevä nuotiotuli.

Kun siinä makkara kärisi ja mustui ja termoskahvia ryystimme, tuli aivan olo, että olimme varsinaisia vaeltajien aatelia, jotka pärjäisivät omin päin missä vain kuin Rambo konsanaan. Paitsi että me emme tarvitsisi edes puukkoa.

FullSizeRender4

Kun palasimme synkästä metsästä, lupasimme toisillemme tulla kesällä uudestaan, pakata ruokaa mukaan ainakin tuplat lisää (eli ainakin 4 makkarapakettia) ja tutustua myös paremmin polun varrelle hienosti sijoitettuihin informaatiotauluihin ja Torpparimuseoon, joka tuolloin oli vielä kiinni.

Ehkä sen sytkärinkin voisi jättää kotiin. Kokeillaan ensi kerralla tuluksia.

www.janakkala.fi/laurinmaki