Avainsana-arkisto: janakkalan miekkamies

Janakkalan miekkamies heräsi eloon

Kuva: Museovirasto, Simo Vanhatalo

Janakkalan Hyvikkälässä tehtiin syksyllä 2013 ruumishautalöytö, johon kuuluu luuranko, kaksi miekkaa ja muuta esineistöä.

Luurangon käsien luista tehdyn ajoituksen perusteella Janakkalan Miekkamieheksi nimetty vainaja on mies ja kuollut noin vuonna 1300. Löytöön kuuluvat kaksi miekkaa on myös ajoitettu. Lyhyempi, ajoittuu miekkojen tyyli- ja muotoluokituksen mukaan aikavälille 950–1050. Pitempi on ristiretkiajan miekka ajalta 1050–1200

Hautalöydön innoittamana Etelä-Hämeen Kirjoittajayhdistys Janaki ry käynnisti syksyllä 2014 kirjoituskilpailun Miekkamiehen jäljillä. Kilpailijoille annettiin vapaat kädet aiheen ja tekstilajin suhteen mutta aiheen ajankohtaisuus innosti useita kilpailijoita tarttumaan miekkaan. Kilpailun aikuisten sarjassa palkittiin 18.3.2015 toisella sijalla Ari PK Kiipulan historiallinen kertomus Kaksi miekkaa – kaksi tarinaa. Kilpailun tuomari Tapani Bagge luonnehti Arin tekstiä näin: ” Kisan paras vakavahenkinen historiallinen tarina. Hyvä idea miekan vaiheista sukupolvesta toiseen, vakuuttavaa jännityksen kehittelyä ja toimintakuvausta. Henkilöt ovat tyyliin sopivan jyhkeitä.”

KAKSI MIEKKAA – KAKSI TARINAA

I ARIJOUTSI

Hiidenjoen rantavesakosta kuului supinaa: ”Nyt ne tulee!” Pajukko heilui hiljakseen miesten valmistautuessa tulevaan. Pian joen mutkan takaa työntyi esiin pelätty lohikäärmeenpää. Rautapaitoihin sonnustautuneet varjagisotilaat soutivat totisina laivaansa eteenpäin. Ison lohikäärmelaivan vanavedessä tuli joukko pienempiä uiskoja. Jaarli Freygeirin johtama laivue oli lähtenyt Roslagenin Birkasta Hämeenmaata halkomaan suolamereltä suolamerelle. Matkalla oli onnistuneesti ryöstetty nokialaisten turkisaarteet, mutta Alvettulassa oli pahasti epäonnistuttu. Lisäksi jaarlin laivaston toinen puolikas ei ollut saapunut kohtaamispaikalle. Freygeir ei vielä tiennyt että varakomentaja Ergil oli kuollut väijytyksessä ja tämän veli Brusi yritti Vanajavedellä päästä päälaivaston kannoille.

Varoitus ryöstöjoukoista oli saapunut ajoissa ja Hiidenjoen varrelle suunniteltiin uutta väijytystä. Alueen asekuntoiset miehet olivat kokoontuneet Hangastenmäen linnavuorelle neuvonpitoon. Varjagit oli päätetty suluttaa kapeikkoon ennen kuin joki yhtyisi Kernaalan järveen ja laivat pääsisivät isommalle vedelle turvaan. Yön aikana oli poltettu lukuisia pieniä nuotioita, jotta käsillä olisi kuumia hiiliä ja kekäleitä kun taistelu alkaisi. Nyt se hetki oli lähellä. Ne Hämeenmaan miehet joilla oli keihäs puristivat aseensa vartta tiukasti, toiset kostuttivat linkojaan vesisangoissa. Lopulta kaikki vihollisalukset olivat väijytysalueella. Taivaalle singahti ensimmäinen hehkuva kekäle kun kyläpäällikkö Arijoutsi heilautti lingollaan hyökkäysmerkin. Samalla hetkellä molemmin puolin jokea kajahti hurja sotahuuto ja ilma oli sakeana punahehkuisista hiilistä. Osa lennähti vaarattomasti veteen, mutta riittävän moni osui laivojen purjeisiin ja sytytti nämä tuleen. Soutajat kiskoivat hädissään rautakypäriä päähänsä, vieraskieliset kiroukset sinkoilivat laivoissa kuumien kekäleiden polttaessa varjagien päänahkoja ja käsiä. Nopeimmat hamuilivat miekkoja käsiinsä. Ne vain olivat hyödyttömiä rannalla piileskelevää vihollista vastaan. Jousimiehetkään eivät nähneet mihin ampua. Muutaman kerran yksittäinen varjagi nousi uhoamaan reelingin yli – saatuaan väkäteräisen keihään vatsaansa uho loppui lyhyeen. Uiskojen keskuudessa vallitsi suoranainen sekasorto, pienet alukset yrittivät päästä isompien lohikäärmelaivojen kylkeen turvaan. Näytti siltä että kukaan ei komentanut laivastoa, lippulaivalta ei annettu mitään ohjeita – mikä ihmetytti perässä purjehtivia. Jaarlin laivalla miehet yrittivät katsoa peräsimen suuntaan missä jaarli makasi tuskissaan. Rannalta ammuttu nuoli törrötti Freygeirin sääressä ja hänen jalkansa oli pulppuavan veren peitossa. Hetken kiroiltuaan jaarli menetti tajuntansa. Perämies Utbrecht katseli voimattomana miten jaarlin käden ote kirposi miekasta ja se luiskahti veteen.

Arijoutsi huomasi raskaan pulahduksen. Hän painoi vesirenkaiden paikan mieleensä ja keskittyi taas linkoamaan kekäleitä kohti laivoja. Hiidenjoella vallitsi kiihkeä sekasorto, varjagien uiskot törmäsivät toisiinsa ja isoihin laivoihin. Vähitellen äänet vaimenivat – varjagien joukko oli harventunut ja jäljelle jääneet keskittyivät soutamaan kilpaa kuoleman kanssa. Maalina oli Kernaalan järven avoin selkä. Viimeisten laivojen kadottua näköpiiristä Arijoutsi palasi paikkaan jossa oli kuullut esineen tipahtavan jokeen. Hän istahti rantakivelle ja riisui virsut jalastaan. Sitten keihääseen nojaten hän varovasti tunnustellen astahteli keskemmälle jokea. Tultuaan mielestään oikeaan kohtaan hän varovasti hipoi keihään varrella joen pohjaa. Pian hän tunsi kovan esineen kosketuksen ja vedettyään henkeä Arijoutsi kyykkäsi veteen. Hän hamuili pohjaa hetken, kunnes tunsi kahvan kosketuksen. Puristettuaan sormensa esineen ympärille Arijoutsi purskahti takaisin pintaan. Saatuaan päänsä veden ylle hän tempaisi käsivarren suoraksi päänsä ylle. Kirkkaasti hohtava miekka piirsi salamankaltaisen kaaren iltatuuleen. ”Ukonvaaja!”, ajatteli Arijoutsi. Miekan välkähdys ilta-auringossa muistutti Ukon salamaa. ”Hyökkäys torjuttiin ja minä sain tämän arvokkaan muiston. Annan miekalle nimeksi Ukonvaaja – pysyköön se sukuni turvana tästä iäisyyteen”, Arijoutsi pohdiskeli palatessaan rantaan, ”Tänään oli hyvä päivä.”

II JANAKKA

”Hiisi vieköön”, Janakka manasi mielessään, ”jotakin ikävää oli tekeillä”. Janakka oli ollut kalastamassa Kernaalan toisella rannalla kun hän huomasi kutsumerkin Hakoisten laelta. Kala-apajilta hän oli nopeasti soutanut kotirantaan hakemaan Ukonvaajaa – vanhaa viikinkimiekkaa, joka oli periytynyt polvelta toiselle. Savupirttinsä kätköstä hän kaivoi reilusti yli kyynärän mittaisen miekan esille. Ukonvaaja oli hienoa tekoa, niin hienoa terää ei ollut edes Taffwestaborgin ruotsalaisilla knihdeilläkään voutia lukuun ottamatta. Sidottuaan huotran vyöhönsä Janakka suuntasi kohti Hakoisten linnavuorta, jolla seisoi tuo mahtava Hämeen maan linna Ruotsin vallan keskuksena.. Matkalla hän huuteli muille kylän miehille että nyt mennään. Turhaan Janakka kyläläisiään komenteli, kukin jo keräili varusteitaan tai oli jo matkalla kokoontumispaikalle. Päällikkö tunsi ylpeyttä miehistään. Velimies Johannes juoksi Janakkan rinnalle. ”Kaukovalta sanoi nähneensä savua Unikonlinnan suunnalla, olisikohan vihulainen tulossa?”

Ripeästi miehet kokoontuivat esilinnan kehämuurin portille, jossa linnanvouti odotti heitä kiven päällä seisten. Vouti Knut, jota Janakkan väki kutsui Kuutiksi, huusi jo matkan päästä: ”Novgorodilaiset tulevat! Kaikki väki muurien sisälle!”. Janakka nyökkäsi Johannekselle joka kääntyi samantien kannoillaan hakemaan naisia ja lapsia.

”Onko tieto varma?”, Janakka kysyi Kuutilta päästyään tämän luo.

”Varmaa on ja aika on vähissä.”, vouti vastasi.

Nopeasti kyläläiset ohjattiin turvaan muurien sisäpuolelle. Kuuti tähyili kiveltään kuin yrittäen nähdä Kernaalan järven taakse. Kun kaikki olivat turvassa Janakka nykäisi Kuutia: ”Suljetaanko portit?” Kuuti nyökkäsi lyhyesti, hypähti alas kiveltään ja yhdessä he kiskoivat isot hirsiportit kiinni. Lopuksi miehet vielä väänsivät paksun poikkihirren paikoilleen.

”Kyllä tämä kestää, ovatko miehet valmiita”, Kuuti kysyi.

Johannes vastasi Janakkan puolesta: ”Kaikki valmista, väki on päälinnassa ja miehet tässä alhaalla.” Janakka vahvisti voutille: ”Jokainen mies tietää kyllä paikkansa.” Samassa tähystäjän ääni kuului ylhäältä: ”Purjeita näkyvissä!” Janakka kääntyi Johanneksen puoleen: ”Onhan päälinnan vesisammiot täytetty?” Johannes hymyili vastatessaan: ”Jo vain, ja sahtiakin on riittävästi.”

Janakka nykäisi päättäväisesti nuttunsa helmaa alaspäin ja tarttui kädellään miekan kahvaan. ”Sitten saa vihulainen tulla. Saa tulla tulta ja tulikiveä – mutta päälinnaan heitä ei päästetä.” Kuuti katseli hämäläistä alaistaan tyytyväisenä ja ajatteli: ”Saan olla iloinen näin tarmokkaasta kyläpäälliköstä, kunhan uusi linna valmistuu Vanajan rantaan niin otan Janakkan varuskunnan päälliköksi”. Voutin ajatukset katkesivat kun ulkopuolelta alkoi kuulumaan lähestyvän sotajoukon ääniä.

Janakka kiipesi tikkaita portin päälle katsomaan miltä ulkopuolella näytti. Novgorodilaisten värit erottuivat metsänrajasta, mihin hyökkääjä oli pystyttänyt viirinsä. Vihollisjoukko näytti suurelta, mutta hämärtyvä ilta peitti yksityiskohdat. Yksi mies irtautui joukosta ja asteli kohti linnan porttia. Kankeasti ääntäen mies huusi: ”Olen Malafei ja vaadin Novgorodin ruhtinas Ruurikin nimissä että avaatte porttinne!” Janakka huusi vastaan: ”Me olemme lukinneet kotimme ovet – eikä teillä ole oikeutta astua sisään.” Malafei katsoi arvioiden portin päällä seisovaa miestä, punniten tämän päättäväisyyttä.            ”Avatkaa portit niin jätämme teidät eloon palvelemaan pyhää Novgorodia”, Malafei yritti uudestaan.    ”Me olemme hänen pyhyytensä paavin suojeluksessa ja Ruotsin palveluksessa. Se on valinta, jonka olemme tehneet”, vastasi Janakka päättäväisesti. Malafei katsoi vielä kerran harteikasta ja kulmikaskasvoista vastustajaansa. Tämä näytti tarkoittavan sanojaan, joten novgorodilainen kääntyi olkapäitään kohauttaen takaisin joukkojensa luokse.

Janakka kiipesi alas. Kuuti katsoi kysyvästi Janakkaa ja tämä vastasi: ”Heitä on paljon, mutta emme me heitä sisään päästä.” Tähystäjä kiipesi paikoilleen tikkaiden yläpäähän. Koko miesjoukko oli kuin yhteisestä käskystä hiljentynyt. Yksi siveli huovalla miekkansa terää, toinen kiristi jousensa jännettä. ”Taistelu alkaa todennäköisesti aamulla”, Kuuti sanoi, ”he tietävät että tänä yönä yksikään meistä ei malta nukkua.”

Yö oli viimeisiä hetkiään hiljainen, luonto oli kuin odottavalla kannalla ennen auringon nousua. Novgorodilaiset olivat tuoneet rantanuotioistaan saviastioilla hehkuvia kekäleitä etulinjansa taakse. Kun ensimmäiset valon säteet pilkahtivat horisontin takaa annettiin tulikäsky. Hetkessä tusinoittain tulinuolia lensi kehämuurin yli. Tähystäjä ehti hädin tuskin huudettua varoituksen kun nuoli jo osui hänen kurkkuunsa ja mies lennähti raskaasti tömähtäen maahan. Janakka tempaisi Ukonvaajan huotrastaan. Kuuti oli hänen vieressään parisen kyynärää pitkä miekka käsissään. Miehet katselivat ääneti tulipuhuria. ”Kun on näin rankka kuuro niin ei se kauan kestä”; vouti tokaisi. Janakka hymähti ja hätkähti sitten kun ensimmäiset kirveeniskut osuivat porttiin.

Päivän yrittämisen jälkeen vihulainen sai survottua portin auki. Alkoi lähitaistelu. Novgorodin miehillä oli ylivoima ja vähitellen puolustajat joutuivat peräytymään. Janakka näki että Kuuti jäi saarroksiin vartiokodan luo. Rajulla huitaisulla Janakka kaatoi kirvesmiehen edestään ja syöksähti keskelle kahakkaa. Hän survaisi miekkansa yhden novgorodilaisen selkään ja iski sitten isolla kaarella toisen käsivarteen. Käsivarsi katkesi, mutta Ukonvaaja upposi kodan paksuun ovikarmiin. Janakkan oli pakko päästä irti mutta vapautuneilla käsillään hän kaappasi voutin harteilleen. Johannes ja Lempo turvasivat heidän pakonsa ja juoksujalkaa miehet nousivat päälinnan tiilimuurien turvaan. Päälinnaa oli hyvä puolustaa, sillä vihollisen oli pakko nousta ylös kapeaa ja jyrkkää polkua pitkin. Pahasti haavoittunut Kuuti vietiin tiiliseen asuinrakennukseen ja Janakka ryhtyi johtamaan puolustusta. Hänen komennossaan oman kylän miehet ja voudin knihdit pudottivat teräsvasamiaan hyökkääjän niskaan. Näiden oli vaikea nousta ylöspäin, sillä kilvet olivat vasemmassa kädessä hyödyttömiä ja puolustuksen iskut tippuivat avoimen oikean miekkakäden puolelle. Sinä päivänä yksikään vihollinen ei päässyt päälinnan portille asti. Kaksi päivää yritettyään nämä vetäytyivät kauemmaksi ja lopulta yön pimeydessä he nousivat laivoihinsa ja lähtivät pois. Hämeen linna oli pitänyt puolensa, vain esilinna oli palanut.

Janakka laskeutui esilinnaan. Vartiomiehen kodan hiiltyneistä raunioista hän löysi Ukonvaajan. Se oli vielä kuuma kun Janakka tempaisi sen irti paksusta hirrenpalasta. Napsahtaen Ukonvaajan terä katkesi. Janakka katsoi surullisena tulessa kärsinyttä miekkaansa ja nousi sitten takaisin päälinnaan. Yhä Ukonvaajaa puristaen hän meni katsomaan voutia. Tämä makasi kalpeana sairasvuoteellaan. ”Tule lähemmäksi”, vouti kuiskasi, ”Miekkasi näyttää surkealta. Älä sitä sure. Teräs tottelee miestä – eikä mies terästä. Kaikella meillä on aikamme, niin miehillä kuin teräksellä. Minun aikani on täyttymässä ja sinun täytyy ottaa vastuu linnasta.” Kuuti ojensi miekkansa Janakkalle. ”Ota tämä jaarli Birgerin miekka. Se on Hämeen linnan komentajan tunnus. Jaarli antoi tämän miekan edeltäjälleni kun ensimmäiset tiilet muurattiin vuosikymmenet sitten. Siitä lähtien on miekka ollut Taffwestaborgin voutin huotrassa.” Vouti hiljeni hetkeksi keräten voimiaan. ”Sinä olet ansainnut tämän. Tänään osoititte Hämeen maan lujuuden ja uskollisuuden kruunulle. Birgerin säilästä tulee nyt sinun ja kaikkien Janakkan miesten arvon merkki. Enää ei ole eroa Ruotsin ja Hämeen miehillä, joten miekka jääköön sinun suojaksesi ja suojaasi.” Janakka katsoi voutia silmiin, otti hitaasti miekan vastaan. Hänen kätensä puristui kahvan ympärille samalla kun vouti Knut huokaisi viimeisen kerran.

”Huolehdin tästä puolestasi”, Janakka sanoi hiljaa ja nousi sitten jaloilleen. ”En päästä jaarlien miekkoja milloinkaan käsistäni”, Janakka vannoi itsekseen. ”Tänään oli hyvä päivä.”

Ari PK Kiipula

YLEn uutinen miekkamiehestä