Pappilasta kirjailijakodiksi

Kuinka tulimme Janakkalaan (ote kirjailija Juha Vakkurin Olkilinna-muistelmista, Like 2016)

pappilaa

Poikiemme syntymään asti tunsimme itsemme Catarinan kanssa vahvasti ja yksiselitteisesti kaupunki-ihmisiksi. Suuret metropolit, asvalttikadut ja urbaani kulttuuritarjonta kiehtoivat enemmän kuin lannantuoksu ja saviset pikkutiet. Meille riitti maaseudulla ne muutamat viikot ja päivät jotka vietimme kummankin perheen kesäpaikoissa, kunnes yhtäkkiä huomasimme – onneksi samaan aikaan – kiinnostusta pieneen elämänmuutokseen. Kahden lapsen kanssa kesän viettäminen saattaisi olla helpompaa omassa mökissä kuin vanhempien tai appivanhempien hoteissa, niin paljon apua kuin vanhempi sukupolvi lasten kaitsemisessa meille antoikin.

Jotta emme olisi syöksyneet ojasta allikkoon päätimme vuokrata kokeeksi pienen mökin maalta. Sellainen löytyi Nummelta, Turuntien lähistöltä. Pieneen omakotitaloon kuului iso vahvan nurmen peittämä piha ja sivumökki niin että saatoimme halutessamme kutsua jopa vieraita! Kivi oli tuolloin neljävuotias ja Karo runsaan vuoden. Kokeilu onnistui yli odotusten, ja sen rohkaisemina ryhdyimme etsimään itsellemme omaa punaista mökkiä. Yllätyin kuinka pedantti olin tällaisissa investointeihin liittyvissä asioissa. Tutkin lehtien myynti-ilmoituksia kuin salapoliisi, joka etsi johtolankaa. Ajelin pitkin Etelä-Suomea katselemassa mökkejä jotka sijaitsivat sadan kilometrin säteellä Helsingistä. Silloin opin kuinka luovasti ja joustavasti kesämökkien myynti-ilmoituksissa käytetään sanoja, alkaen järven läheisyydestä ja mökkien pienistä korjaustarpeista. Alkuaikoina Catarina tuli mukaan katsomaan kiinnostavimpia paikkoja, mutta monen pettymyksen jälkeen hän kyllästyi, ja vuoden jälkeen aloin olla itsekin aika kypsä. Olin resignoitumassa: etsimällä mökkiä ei löytyisi, se tulisi vastaan vahingossa jos oli tullakseen.

Siitä huolimatta jatkoin huvila- ja taloilmoitusten lukemista sunnuntaiaamun uutena harrastuksena. Eräänä alkusyksyn päivänä silmiini osui kahden palstan ilmoitus, jossa oli huono valokuva isosta vanhasta talosta.  Janakkalan seurakunta oli myymässä tai vuokraamassa  pitkällä vuokrasopimuksella Tarinmaan vanhaa kirkkoherranpappilaa. Niin kuin aina sunnuntaiaamuisin Catarina loikoili vuoteessa, ja vähän vain herättääkseni häntä huikkasin makuuhuoneen suuntaan:

– Ostetaanko vanha pappila?
– Siitä vaan, vastasi uninen ääni.

tarinmaan pappila

Vaikka olen joskus jälkeen päin vitsaillut saaneeni sillä tavalla Catarinalta valtakirjan pappilan ostoon, ei se ollut aivan niin yksinkertaista. Koska pappilarakennus kuitenkin näytti tuossa kuvassa jossain määrin kiinnostavalta,  päätin tutkia tilannetta ja tilasin Janakkalan seurakunnalta kaikki saatavissa olevat taustatiedot. Rakennus oli lakannut toimimasta kirkkoherran virka-asuntona vuonna 1972 ja oli ollut sen jälkeen vuokrakäytössä. Muutamassa vuodessa seurakunnan vastuulliset virkailijat huomasivat talon rapistuvan kovaa vauhtia. Rakennuksen kunto tutkittiin ja siitä pyydettiin museovirastolta lausunto. Kuntokartoitus paljasti että jos pappilaa haluttaisiin käyttää tulevaisuudessa missä tahansa julkisessa tarkoituksessa, sille pitäisi tehdä niin perusteellinen remontti, että seurakunnalla ei ollut sellaiseen varaa. Museovirasto  ehdottikin, että rakennus yritettäisiin myydä jolle kulle yksityiselle joka oli kiinnostunut kunnostamaan sitä omaan tahtiinsa, jotta talo säilyisi, koska vastaavia kirkkoherran pappiloita ei ollut Suomessa yhtään liikaa.

Seurakunta päätti noudattaa ehdotusta ja vielä ripeään tahtiin. Olin lähdössä New Yorkiin työmatkalle enkä ehtinyt käydä edes katsomassa pappilaa, saati tehdä siitä hinta-arviota ennen matkaani. Niinpä kirjoitin tarjouskirjeen tekemättä tarjousta, ja sanoin kertovani hinnan kunhan olin palannut New Yorkista. Seurakunnan talouspäällikkö suhtautui kirjeeseeni myönteisesti ja ilmoitti että se otetaan huomioon ja ennen päätöksen tekoa minulle annetaan tilaisuus käydä katsomassa rakennusta.

pelargonia

Matkan jälkeen kävimmekin Janakkalassa. Vuokralaiset, kolmen lääkäriveljeksen perheet, olivat paikalla. He tekivät kaikkensa ilmaistakseen hienovaraisesti kuinka surkeassa kunnossa talo oli, ja olihan se aika järkyttävän näköinen kolhoosi, jossa mm. entinen kirkkoherranvirasto oli jaettu neljällä pyykkinuorasta riippuvalla huovalla neljäksi makuusopeksi. Keittiön puulaatikossa oli rotanpesä, ja pihalla lipputangon jalusta ilman tankoa.  Hyvällä mielikuvituksella saattoi nähdä että pihalla oli joskus ollut keskusympyrä, vaikka sen ympäri kulkeva tie samoin kuin kaikki hiekkakäytävät olivat vahvasti nurmettuneet. Olennaista kuitenkin oli että pappilan runsaan puolen hehtaarin tontilla kasvoi mahtava puisto: suuret lehmukset ja vaahterat synnyttivät yhdessä pää- ja piharakennusten kanssa juhlallisen kulttuurimaiseman. Se jatkui myös tontin ulkopuolella: aaltoilevat pellot, niiden takana seisova koulu. Välitunnin alkamisesta ilmoitettin samanlaisella kellonsoitolla kuin omassa lapsuudessani. Kaikki tämä  vahvisti kiinnostustamme pappilaa kohtaan. Kaiken huipuksi lehtometsän puiden lomasta näkyi muutaman sadan metrin päässä kimmeltävä joki. Pappila henki oivaa tshehovilaisuutta, eli juuri sitä mitä olin etsinytkin. Tarkkasilmäisempi ja vähemmän romanttinen olisi varmaankin nähnyt että paikka saattoi sittenkin olla lähempänä oblomovilaisuutta. Catarinalla oli selvä kanta asiaan:

– Minähän en halua tätä taloa ilman henkilökuntaa!
Vaatimus ei lannistanut minua.

Olin vähän aikaisemmin kirjoittanut MTV:n tilauksesta 5-osaisen draamasarjan Paavo Nurmen elämästä, ja olin juuri saanut siitä palkkion, ja siksi kykenin harkitsemaan paikan ostamista, vaikka perhepiirissä ei suurempaa konsensusta asiasta syntyisikään. Eikä sitä syntynytkään.  Ystäväpiirissa konsensus sen sijaan syntyi, mutta vääränlainen: kaikki olivat yksimielisesti Catarinan kannalla eli että pappilaa ei missään tapauksessa kannattaisi hankkia. Olin sen verran yllättynyt heidän kannastaan, että pyysin jokaista vahvistamaan käsityksensä vieraskirjaan. Niin he tekivätkin. Catarina oli saanut selkävoiton pappilapainin ensimmäisessä erässä.

Se ei tietenkään estänyt minua tekemästä pappilasta tarjousta. Lohdutin Catarinaa, että voisimme aina myydä talon, jos emme viihtyisi siellä, tai jos sen kuntoon laittaminen osoittautuisi ylivoimaiseksi joko taloudellisesti tai muuten.

Se oli kyllä hieman vilpillistä puhetta, en uskonut missään vaiheessa että haluaisin myydä taloa, jos me sen saisimme. Niin huonossa kunnossa kuin se olikin, tajusin heti ensisilmäyksellä, että se oli paikka johon tulisin kasvattamaan juureni, jos se suinkin olisi mahdollista. Olin myös varma että Catarinakin ihastuisi siihen kunhan saisimme kolhoosin jäljet poistetuksi.

kuisti

Tein talosta tarjouksen, ja yhtenä päivänä puhelin soi heti kun olin tullut töistä kotiin. Soittaja oli seurakunnan talouspäällikkö. Hän sanoi että he olivat  juuri avanneet kaikki tarjouskirjeet, ja  kokouksen henki tuntui olevan sellainen, että seurakunta haluaisi myydä pappilan meille, kunhan me korottaisimme hiukan  tarjoustamme.

– Emme ollenkaan odota, että te tekisitte kaikkein korkeimman tarjouksen, mutta jos voisitte hiukan korottaa sitä, niin myynti olisi helpommin perusteltavissa.

– Kuinkahan paljon tuo hiukan tässä tapauksessa olisi?

Talouspäällikkö sanoi täsmällisen summan. Se oli hyvin kohtuullinen korotus.

– Olen juuri korottanut tarjoustani tuolla summalla.

Puhelu päättyi ja lähdin saman tien maitokauppaan ja hakemaan lapsia hoidosta. Vähän myöhemmin Catarina tuli kotiin ja juuri samalla hetkellä soi puhelin.

– Se on teidän nyt, sanoi vieras miesääni.
– Anteeksi?

Seurakunnan talouspäällikkö ymmärsi, että Catarina ei tiennyt aikaisemmasta soitosta mitään ja selitti tilanteen, korotuksia myöten.

– Herrajumala! oli ainoa mitä Catarina kykeni sanomaan.
–  Nimenomaan. Hänen asialla tässä ollaan.

Tämän jälkeenkin oli vielä mutkia matkassa.  Ennen kauppakirjan allekirjoittamista seurakunta halusi meidän tulevan näytille.

– Ja rouva mukaan sitten kanssa, minua valistettiin.

Ja mehän menimme näytille. Silloin tapasimme ensimmäisen kerran  kirkkoherra Timo Komulaisen. Hän on minun silmissäni säilynyt kaikki vuosikymmenet vilpittömänä kristittynä, joka elää niin kuin saarnaa.

Pappilan hankinta ei ollut selvä vieläkään. Janakkalan kunnan ensimmäinen vihreä kunnanvaltuutettu Sauvo Henttonen teki pappilan myynnistä valituksen ja kierrätti vetoomusta ympäri kylää. Hänen mukaansa seurakunnan ei olisi kuulunut myydä niin arvokasta osaa omasta ja kunnan kulttuuriperinnöstä yksityiselle. Olin itse periaatteessa samaa mieltä. Tottakai pappilan olisi pitänyt olla kirkkoherran virkakäytössä, mutta ratkaiseva virhe oli tehty jo silloin kun virka-asuntoja ruvettiin verottamaan neliömäärän mukaan. Kenelläkään kirkkoherralla ei ollut halua tai varaa asua 300 neliön virka-asunnossa. Olisin itsekin voinut allekirjoittaa vetoomuksen ellen olisi ollut tässä asiassa ostavana osapuolena.

Valituksen takia kaupan vahvistaminen lykkääntyi vajaalla vuodella, mutta juuri niin kuin talouspäällikkö arveli, valituksella ei ollut mitään läpimenomahdollisuuksia,  koska lakeja ja määräyksiä ei ollut rikottu prosessin aikana. Yhtäkkiä meillä oli vanha pappila ja sen pihalla punainen aitta eli se tupa, jota olimme etsineetkin.

Seuraavien kuukausien aikana kiinteistön omistamiseen liittyvä todellisuus alkoi valjeta raadollisemminkin. Keittiö oli todella surkeassa kunnossa. Onneksi sain serkkuni Aten aloittamaan remontin melkein saman tien.

Seuraava takapakki tuli talvella, joka oli poikkeuksellisen kylmä. Moskovan bussien kyljistä hilseili maali pois ja suomalaiset putkifirmat eivät olleet tehneet koskaan aikaisemmin tehneet yhtä hyvää tiliä. Kaikkialla, myös Etelä-Suomessa riitti koko talveksi sulattamista ja korjattavaa. Seurakunnasta oli meille ostoneuvotteluissa vakuutettu, että pappilan oljylämmitys oli hyvässä kunnossa ja tulisi kestämään vielä vuosia. Se lopetti sopimuksen kolmessa kuukaudessa. Sen jälkeen putket jäätyivät ja pysyivät jäässä koko talven. Olimme päättäneet viettää hiihtoloman pappilassa Catarinan vanhempien kanssa. Vettä ei tullut taloon kuin kantamalla. Ulkorakennuksen päädyssä oleva puusee siivottiin ja otettiin uudelleen käyttöön.

Toukokuussa ryhdyttiin talon ulkoseiniä maalaamaan. Kesken kaiken maalarit soittivat Helsinkiin.

– Kannattaisikohan teidän tulla tänne katsomaan? Tuolta sisältä kuuluu sellaisia ääniä. Ensin me ajateltiin, että siellä on joku suihkussa, mutta kun harva seisoo suihkussa kolmea tuntia, päätin soittaa. Jossain valuu varmaan vettä.

Putket olivat sulaneet. Lähdin Helsingistä saman tien, kunhan olin ensin soittanut seurakuntaan ja pyytänyt heitä ottamaan yhteyttä vesilaitokseen, jotta nämä katkaisisivat veden tulon pappilaan.

Ensimmäinen hankintamme pappilan pihalle oli 12-metrin lipputanko. Talosta oli löytynyt hyvässä kunnossa oleva villakankaasta tehty lippu, mutta pihalla jökötti surumielisenä pelkkä jalusta.

Seuraavaksi hankin autokuormallisen hiekkakäytävähiekkaa, sellaista mitä   käytettiin hautausmailla ja vanhojen rakennusten pihakäytävillä. Sitten otin pitkän narun ja tein siitä kepin avulla jättiläiskokoisen harpin ja piirsin pappilan pihalla olevan keskusympyrän rajat. Nurmikko oli levinnyt kaikkialle pihalle niin että hiekkakäytäviä ei enää näkynyt. Käytävien kunnostaminen merkitsi vanhalle miljöölle melkein samanlaista kasvojen kohotusta kuin katon ja ulkonseinien maalaus itse rakennukselle.

Koska hiekkaa tuli vähän yli käytävätarpeen, ajattelin iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, ja rakensin ylimääräisestä hiekasta pojille hiekkalaatikon, oikein sellaisen vanhanaikaisen jossa oli upeat petsatut puureunat joiden päällä saattoi istua hiekkakakkuja tehdessä. Mutta koska minulla oli ollut koulussa maaperäopissa vain lyhyt oppikurssi, en ollut ymmärtänyt, että hiekkalaatikkohiekalla, ja hiekkakäytävähiekalla oli eronsa. Voi sitä poikien pettymystä, kun he tajusivat että hiekkalaatikon hiekasta ei voinut rakentaa sitten yhtikäs mitään. No onneksi metsää ja peltoa oli sen verran lähellä että pojat saattoivat omatoimisesta hakea sieltä hieman savea ja multaa surkeaan hiekkaan sekoitettavaksi. Aika pian hiekkalaatikko purettiin, koska pojat etsivät jännittävämpiä seikkailuja pihan ulkopuolelta.

Samana kesänä tyhjensimme myös öljysäiliön, myimme vanhan keskuslämmitysuunin romuna, kaivoimme ojan uudelle sisääntulovesijohdolle kolmensadan metrin päässä olevasta pömpelistä ja asensimme taloon uudet vesijohtoputket sekä suoran sähkölämmityksen.

Isäni halusi tehdä saliin ison pöydän, ja siitä tuli hänen viimeinen suurempi käsityönsä. Pöydän ympärille mahtuu 14 henkeä, ja usein siinä on niin monta istunutkin, apupöydän kanssa enemmänkin. Isästä ja hänen monipuolisesta kätevyydestään ja osaamisestaan oli  paljon hyötyä sekä  rakennuksen kuntokartoituksessa että kunnostamisessa. Pappila oli rakennettu jo 1842, mutta se oli tehty aikansa parhaista rakennusmateriaaleista, koska seurakunnalla oli ollut siihen varaa. Siksi rakennuksen peruskunto oli yhä hyvä.

Pappilaa2

Talon suuruus ja remontin mittasuhteet olivat selvinneet jo edellisenä syksynä, kun pappilan katto maalattiin. Koulukaverini Martti Kiikka, Teknoksen omistaja, oli ystävällisesti lahjoittanut kattomaalin, mutta kun olin suurin piirtein viidennen kerran hakenut heidän varastoltaan lisää maalia, hänen uteliaisuutensa heräsi ja hän kysyi:

– Eduskuntatalon kattoako sinä siellä maalaatkin?

Varsin pian tajusimme että talon kunnostuksen suhteen tuli olla maltillinen ja varovainen, jotta aidosti kiinnostavasta hankkeesta ei tulisi työleiriä. Siksi päätimme kunnostaa keittiön jälkeen vain yhden huoneen vuodessa. Silläkin tahdilla talo tuli kuntoon. Varsinaisen diplomityönsä Catarina teki pappilan salin kohdalla. Siinä hän sai apua kovan luokan ammattilaisilta. Arkkitehti Stefan Horn antoi asiantuntemuksensa käyttöön, kun huomasimme, että kyseessä olisikin monimutkaisempi operaatio. Se selvisi kun salin katosta poistettiin 50-luvun Haltex-levyjä ja niiden alta paljastui kattomaalauksia.  Museoviraston ohjeiden mukaisesti säilytimme seinissä kaikki 14 tapettikerrosta, ja päälle pantiin pinkopahvi, jonka värimaailma saatiin salin katon vanhoista kuvioista. Katon ja seinien tekijäksi saimme Hämeenkoskelta entisöintimestarin Lauri Virolaisen.

Maalinäyte

Päärakennuksen kunnostaminen oli ja on vuosikymmeniä kestävä tarina. Pappilan kirjasto ja holvi odottavat vielä remontoijaansa, mutta meillä ei ole kiire.

Nyt olemme asuneet pappilassa runsaat 30 vuotta. Viihdymme koko ajan paremmin. Elämämme painopiste on siirtynyt Helsingistä Janakkalaan. Se on hyvä kasvupaikka myös lastenlasten kannalta. Tekemistä riittää, ja se on vain hyvä. Kaikki kesken, kaikki hyvin.