Peter Österman
Pekolan pelloilta

Heinäseipäistä dinosauruksen muniin

Vanhaan aikaan

Silloin kun suurin osa suomalaisista vielä sai elantonsa maataloudesta, heinänteko oli vuoden tärkeimpiä tapahtumia. Heinätyöt aloitettiin yleensä heinäkuun puolenvälin aikaan, pohjoisessa aloitus saattoi olla kuukauden lopullakin. Ennenkuin kylvöheinää alettiin korjata pelloilta 1800-luvun lopulla, heinät kerättiin luonnonniityiltä. Kylän niittyjä ei useinkaan oltu jaettu talojen kesken, vaan heinäntekoon lähtivät kaikki kyläläiset, jotka vain kynnelle kykenivät, myös lapset.

Heinätöihin lähdettiin puhtaissa vaaleissa vaatteissa. Naisten työasu saattoi olla täysin valkoinen ja miehet pukeutuivat ainakin valkoiseen paitaan.

Hilkka Niskanen Heinäpellolta Vimpelin Lypsinmaasta 1950-luvulta Uukuniemen Kalattomankylästä lähtöisin olevan perheen asutustilalta.
Hilkka Niskanen
Heinäpellolta Vimpelin Lypsinmaasta 1950-luvulta Uukuniemen Kalattomankylästä lähtöisin olevan perheen asutustilalta.

Heinätyöläiset yöpyivät ladoissa, niittysaunoissa tai kytötuvissa, joskus taivasallakin. Kytötuvat olivat pieniä mökkejä, jotka oli rakennettu suoniittyjen rehunkorjaajille sekä metsästäjiä ja tervanpolttajia varten. Mukana olivat tärkeimmät työkalut eli viikatteet, hiomakivet ja haravat sekä keittovälineet. Työpäivät olivat pitkiä. Työ aloitettiin aamuyöllä ja lopetettiin vasta illalla. Välillä olivat tietysti ruokatauot.

Heinä kuivattiin maassa haravalla pöyhien. Sadekesinä heinää kuivatettiin myös haasioilla, jotka olivat eräänlaisia puusta tehtyjä kuivatustelineitä.

Kuivaamisen jälkeen heinä kuljetettiin latoihin selässä kantaen erilaisilla puista ja oksista tehdyillä kantovälineillä, esimerkiksi taakkavitsalla ja hurstilla. Joissakin maakunnissa käytettiin puisia pielispohjia, joille heinät vietiin ja kiinnitettiin siihen rakennelmaan kuivumaan ja säilytykseen. Niityille tehtiin myös kuivimmille paikoille kekomaisia heinäsuovia.

Pirkko Vehma, kuvaaja luultavasti Anna Honkanen Pohjoisen tyttö kylässä, Kuvattu Koljalassa n. 1959-60
Pirkko Vehma, kuvaaja luultavasti Anna Honkanen
Pohjoisen tyttö kylässä,
Kuvattu Koljalassa n. 1959-60

Keskiajalta lähtien oli Suomessa rakennettu niittyalueille heinälatoja, mutta vielä 1600-luvulla näitä oli pääasiallisesti vain läntisissä maakunnissa, myöhemmin muuallakin.

Hevosta ja heinäkärryjä alettiin käyttää heinän kokoamiseen Arto Vainioyleisemmin vasta 1800-luvun lopulla.

Arto Vainio Tanttalan kylän Niittyrannan Kuokkamaassa 1950 –luvun lopulla
Arto Vainio
Tanttalan kylän Niittyrannan Kuokkamaassa 1950 –luvun lopulla

Helle ja heinätyöt

Suurin osa suomalaisista yli 50-vuotiaista on joskus ollut heinäpellolla töissä. Moni muistaa kuuman kesäpäivän, jolloin nosteltiin hangolla heinätukkoja seipäille kärpästen ja paarmojen pöristessä ympärillä. Kasvoja punotti ja hiki valui. Muistetaan myös sen ilon tunne, kun emäntä ilmestyi pellonreunalle kahvipannun, leveäpohjaisen kotikaljapullon ja pullakorin kanssa. Illalla selkää kivisti, mutta olo oli tytyväinen, kun oltiin saatu paljon aikaiseksi.

– Lapsena heinäpellolle mennessä traktorin lavalla oli tosi kiva istua, ne töyssytkin oli hauskoja.

– Siskoni osui ojia haravoidessaan mehiläispesään, ja meille kaikille lapsille tuli kiire juosta mehiläisiä karkuun.

– Muistan loppuikäni sen tukahduttavan kuuman peräpellon, jossa laitettiin heiniä seipäille. Tuulenvirettäkään ei tuntunut.

– Saatiin naapurista lainaksi haravakone, mutta isäntä ei kertonut meille lapsille, että sen haravaosan saisi ylös jalalla polkaisemalla. Me sitten aina nostettiin käsin vivusta se harava ylös. Oli kyllä ihme, että isäntä antoi niin nuorille sen käyttöön.

– Heiniä korjatessa me nuoret oltiin vuorotellen kuorman päällä. Piti varoa toisten hankoja, kun he lappoivat heinää sinne.

– Hauskinta lapsena heinätöissä oli se, kun sai hyppiä ladossa heinäkasassa. Yritettiin myös kaivaa käytäviä heiniin.

Kuvaaja Terhi Toikka Kerkkolassa Mäkelän tilalla 1981, Terhi ja Heikki Perälä heinäpellolla
Terhi Toikka
Kerkkolassa Mäkelän tilalla 1981, Terhi ja Heikki Perälä heinäpellolla

Heinäseipäät käyttöön

Maatalousoppaissa heinäseipäät mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1881 ja siihen aikaan ne alkoivat vähitellen yleistyä Suomessa. Tätä ennen heinää oli kuivattu monenlaisissa erilaisissa telineissä, joita ovat esimerkiksi haasiat eli pielekset, heinäsuovat ja saurat.

Idea puisista molemmista päistä teroitetuista seipäistä levisi maahamme Ruotsin suunnasta. Kun luonnonniityiltä kerättävän heinän sijaan alettiin kylvää heinää, tarvittiin kuivatukseen seipäitä. Kylvetty heinä kun on luonnonnurmea pidempää ja paksumpaa ja kestää kuivua kauemmin. Heinäseipäiden käyttö laajeni koko maahan 1920-luvulla.

Heinäseipäitä on ollut useaa mallia. Satoja vuosia sitten käytettiin ns. häkäreseivästä, joka oli puun oksa, jonka runkoon oli jätetty oksantyngät. Heinäseipäissä on ollut puisia tappeja nollasta kolmeen, määrä vaihteli usein riippuen siitä, missä päin Suomea heinää tehtiin. Tappi laitettiin seipääseen porattuun reikään. Joissain seipäissä oli kiinteät tapit, toisissa esim. alimmainen tappi oli kiinteä ja loput tapit asetettiin paikoilleen sitä mukaa kun seiväs täyttyi. Tappien juoksuttaminen ja asettaminen paikoilleen annettiin usein lasten tehtäväksi.

Suomessa heinätöiden koneellistuminen alkoi 1900-luvun vaihteessa, jolloin hevosvetoiset niittokoneet alkoivat yleistyä. Haravakoneet laitettiin hevosten vedettäviksi parikymmentä vuotta myöhemmin. 1950-luvulta lähtien alkoivat traktorit olla työkoneiden edessä.

Heinäseipäät jäivät vähitellen pois käytöstä 1980-luvun alusta lähtien. Siitä lähtien kuivaheinää on koottu enimmäkseen paalaamalla.

Mirja Schmidt Eräästä heinäpeltopäivästä Kelhän kylästä noin viiden vuoden takaa
Mirja Schmidt
Eräästä heinäpeltopäivästä Kelhän kylästä noin viiden vuoden takaa

Kuivaheinän paalaus

– Parikymppisenä olin monena kesänä mukana paalaamassa kuivaheinää kotitilalla. Yleensä oli kuuma ilma ja ylläni olivat vain lyhyet shortsit. Päivän mittaan paalien korsien päät raapivat ihoa sieltä täältä ja iho oli pian täynnä pientä haavaa. Illalla saunassa nautin löylyistä, mutta aikamoinen kirvely iholla tuntui.

1930-luvulla oli käytössä käsivoimin käytettäviä heinänpuristajia, joissa paalien sitomiseen käytettiin hehkutettua rautalankaa. Näin heinän kuljetus rautatievaunuissa helpottui. Varsinaiset paalaimet tulivat markkinoille 1950-luvun puolivälissä ja yleistyivät 1970-luvulla. Suurin osa niistä oli kanttipaalaimia. Vain isoimmilla tiloilla käytettiin pyöröpaaleja, joita piti nostella konevoimalla.

Kallis paalauskone ostettiin monesti 1970-luvulla muutaman tilan kimpassa ja sitä käytettiin yhdessä tai vuorotellen. Vaikka heinien paalausta tehdessä tarvittiin useampi aikuinen sekä 1-3 traktoria, oli työmäärä huomattavasti pienempi kuin ennen heinätöissä. Paalatessa niitettyä heinää traktori pöyhi heiniä paalaimen noukkimelle leveäksi karheeksi. Muutaman tunnin kuluttua paalaustraktori kuljettajineen suoritti paalauksen. Kone puristi noin 12-15 -kiloisia heinäpaaleja ja sitoi niiden ympärille narut. Paalauskone pudotti valmiit paketit pellolle.

Ilpo Heporauta Traktori Saksan matkalla Sottrumissa
Ilpo Heporauta
Traktori
Saksan matkalla Sottrumissa

Moni pikkupoika tai tyttö sai tärkeän tehtävän ajaa hiljaisella vauhdilla traktoria ja riuska mies nosti paaleja traktorin lavalle. Lavalla yksi työläinen otti vastaan heinäpaketit. Lopuksi ajettiin traktorikärryllinen paaleja latoon. Joskus paaleja vielä kuivattiin ladossa latokuivurilla.

Vuonna 1969 paalaimia oli Suomessa 551 kpl, kun taas vuonna 1983 niitä oli jo 18 000 kpl.

Sateisina kesinä kävi joskus niin, että paalattu heinä ei ollut tarpeeksi kuivaa, ja paaleihin kasvoi säilytyksen aikana hometta. Kun viljelijä avasi talvella lehmille heinäpaaleja, sieltä lehahti homeitiöitä ja sädesienibakteereja. Kun tämä toistui vuosia, saattoi karjanhoitaja saada homepölykeuhkon.

Aiv-rehu

Suomessa etsittiin 1920-luvulla keinoa taata se, että lehmät lypsäisivät runsaasti maitoa myös talvella. Maidontuotanto aleni aina talvella karjan syödessä kuivaheinää. Kemisti Artturi Iivari Virtanen keksi 1920-luvun lopulla, että rehun happamuuden nopea alentaminen sopivilla hapoilla esti säilörehua pilaantumasta. Kun rehun pH saatiin välille 3 – 4, ei ongelmia esiintynyt. Liuos sai keksijänsä mukaan nimen AIV. Tämä keksintö lisäsi lypsylehmien tuottaman maidon määrää ja A-vitamiinipitoisuutta sekä vapautti Suomen maatalouden riippuvuudesta ulkomaiseen kalliiseen teolliseen rehuun. AIV-rehun tekoa alettiin opettaa maanviljelijöille monilla paikkakunnilla järjestetyillä kursseilla. Virtanen sai keksinnöstään Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1945.

Tuorerehua voidaan tehdä samalta peltoalueelta kolmekin kertaa kesän aikana, jos säät suosivat. Ensimmäinen niitto voi olla jo kesäkuun puolivälissä. Niitto tehdään, kun heinä ei ole vielä tähkällä, silloin rehusta tulee maukkaampaa. Niittosilppuri silppuaa heinän ja ohjaa sen syöttöputkesta traktorin lavalle. Silppuriin asennetusta annostelijasta tulee samalla heinään AIV-nestettä.

Aluksi AIV-rehua säilöttiin niitä varten rakennettuihin torneihin sekä maahan tehtäviin tiiviisiin aumoihin. Nykyisin suurin osa rehusta säilötään pyöröpaaleina. Paalin ympärille kääritään muovi, ettei rehuun pääse happea. Muoviin käärittyjä rehupaaleja voidaan varastoida ulkona. Yksi lehmä syö talven aikana 15–20 paalillista tuorerehua.

Valkoiset pyöröpaalit ovat tuttu näky suomalaisessa maalaismaisemassa. Valkoinen väri on parasta rehulle, koska se ei lämpene auringossa. Pyöröpaaleja kutsutaan leikillisesti myös traktorin tai dinosauruksen muniksi. Jonkin verran on näkynyt myös tummanvihreällä muovilla pakattuja paaleja. Viime vuonna markkinoilla oli myös vaaleanpunaista muovia. Sen avulla haluttiin parantaa tietoisuutta rintasyövästä ja auttaa syöpään sairastuneita.

Tänä vuonna on tuotu myyntiin Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi sinistä kiristekalvoa. Siniset pyöröpaalit ilmestyivät valkoisten ohella tänä kesänä pelloille. Tänä vuonna maamme peltoja koristaa suunnilleen asukaslukumme suuruinen määrä pyöröpaaleja.

Elisa Karpalo Pinkit Paalit Nämä paalit kaunistivat syysmaisemaa Iittalan Kutilan kylässä 2016
Elisa Karpalo
Pinkit Paalit
Nämä paalit kaunistivat syysmaisemaa Iittalan Kutilan kylässä 2016